No niin nyt ollaan selvitty myös lievästä virtuaalipulasta ja mokkulointi on onnistunut suht moitteettomasti. Kiitos rakkaan kärsivällisen veljeni, joka jaksoi neuvoa puhelimitse pienestä tunteenpurkauksesta huolimatta. :)
Eli eipä tässä mitään ihmeempiä. Töissä ahdistaa ja kotona ahdistaa. Oon suunnitellut jo lääkärille menoa tän ahdistuksen kanssa, mutta pelkään etten saakkaan apua. Toisinaan on vaan niin kuristava tunne siitä, että mussa on tosiaan jokin vikana. En ymmärrä miksen osaa ajatella ns. oikein. Aina tuntuu kun jotain vaadin itselleni, tuntuu että se kaatuu mun silmille. Mulla taitaa toisinaan olla niin väristynyt kuva itestäni. En vaan ymmärrä miten saisin tätä purettua. Sekin ahdistaa. Jatkuvasti saan kuulla syyttelyä kateudesta, ahneudesta ja ilkeydestä. Viimeisen kohdan osittain allekirjoitan kyllä (mulla on välillä turhan musta huumori, joka saattaa loukata ihmisiä), mutta en mä usko että oikeesti olisin niin paha ihminen. Olis hienoa päästä johonkin analyysiin yms. missä oppis omat vahvuutensa ja todelliset heikkoutensa. Ku tuntuu että mieli on jatkuvasti liian negatiivisena. En tosiaankaan ymmärrä itseäni.
Noh, pohjalta ei ole suunta kuin ylöspäin ajan kanssa tai ilman. Tarttis vaan tarkastella tuntojaan useammin eikä vaan nieleskellä. :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti